Pelihylly

Viihdettä, sitähän me olemme. Istumme hyllyllä kuin vanhat Nintendon pelikasetit konsanaan rivissä odottaen poimimista. Iso bittikäsi tarttuu koteloomme ja kiskaisee, puhaltaa ja survaisee syvälle masiinaan, jossa meitä ympäröi vain ykköset ja nollat. Rahanarvoisia etuja pursuava pelivalikoima vaan kasvaa ja kasvaa, onhan meitä jo seitsemän miljardia.

Super Marion lailla tietoverkkoviemäreitä kahlatessa suunta hukkuu ja oma nimi unohtuu. Kuka olen? Mitä osaan? Missä istun? Mistä pidän? Kaikki tiedetään, kaikki on ylhäällä, mutta mikään ei pysy mielessä. Prosessorijumalan vieressä istuu hikinen pilvipalveluperkele, joka pitää huolen, että meistä jää jälki. Ota ohjain käteen. Luo käyttäjätunnus. Pelaa! Tallenna!

PelihyllyPelaamme läpi elämämme tiedostamatta, että meitä itseämme pelataan. Kun kaikki muodostuu ykkösistä ja nollista, biteistä, komentoketjuista, ei jäljellä ole kuin voittajia ja nollia. Globaalien tietomarkkinoiden voittajia ovat ne, keiden pelikentällä on eniten faneja. Eikä edes tarvitse olla Teemu Selänne tai Andre Agassi ollakseen suosituin, riittää, että massaa löytyy. Verkkokalvo ja tietoverkko eivät ole synonyymejä, vaikka niin moni meistä näin uskookin.

Nollat häviävät pelissä aina. Ei ole sellaista peliä, jossa häviäjä palkittaisiin ja häntä juhlistettaisiin. Emolevyä raaputtamalla törmäät aina ”ei voittoa” -tekstiin. Ruletti pyörii vain sitä pyörittävien pacmanien jalattomien vartaloiden voimalla. Huijauskoodilla ei kuolemattomuutta hashtageja vastaan saa. IDDQD tuo ehkä näennäistä suojaa dominoivaa tietojärjestelmää vastaan, mutta kuten aina, ihmisen joutuu taipumaan suvereenin edessä.

Peliä ei voi lopettaa. Se jatkuu, kunnes loppumattomat krediitit ehtyvät. Tietokoneen sisällä jyllää, kun se ohjaa meitä vasemmalle. Sitten eteenpäin ja hyppäämään. Beetatestaajista aika on jo ajanut ohi ja nyt on alfojen vuoro. Bugiraportteja voimme kyllä täyttää, mutta kuinka moni niistä menee pelinkehittäjälle, sitä voi jokainen arvuutella.

Jos se meidät valitsee pelihahmokseen, se valitsee meidät pelihahmokseen. Silloin mennään eikä vastaan voi sanoa. Mutta vaikka olisimme tietoisia siitä ja sen peleistä, ei ihminen voisi mitään tehdä sen ylivertaisuuden edessä. Moderniin tietoyhteiskuntaanhan kuuluu, että kaikki data on avointa ja hakkeroitavissa.

Offline on tabu sana, jota uudet käyttäjät eivät enää rekisteröi sanavarastoonsa. Neljään tuumaan mahtuu vaikka koko elämä, jos niin haluaa. Infrastruktuuri on rakennettu siten, ettei tässä(kään) ole valinnanvaraa. Sisältöä tuotetaan, mutta me kärsimme inflaatiosta, jonka masiina on meille konstruktoinut. Kunhan profiili näyttää hyvältä. Jos vain kaikki ymmärtäisivätkin olevan kasvottomia, pelistä tulisi kertaheitolla vaikeampaa.

Konsolilla, laitteella, tietokoneella, puhelimella tai tabletillahan ei ole merkitystä suvereenissa egologiassa, vaan samalla frame ratella pelaamme samalla serverillä. Headshot, noh, ei mitään, uusiksi vain. Pelissä ei voi menettää, voi vain hävitä hetkeksi. Deletoiminen systeemistä on kuitenkin mahdotonta, koska jokainen kone tarvitsee vähintään yhden käyttäjän.

Kolikkopelissä kun kolme mansikkaa osuu rinnakkain, siitä tulee jackpot. Globaalissa, modernissa systeemissä jackpotin keräävät ihmisten sijaan koneet, jotka pyörittävät koneet, jotka pyörittävät koneita. Sormenjälki säilyy, kasvot eivät. Mihin sen sijaan tarvitaan korvia, kun kaikki tarvittava on ruuduilla silmiemme edessä, sitä ei ihmiselle voida selittää.
Heilukaamme siis mukana, kuin oljenkorret tuulessa. Jos sitä ei voi voittaa, ainakin voi saada helvetin kovan high scoren.

Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.